Suru

Tuntuu, että nykyään monella meistä on kiire. Kiire on jopa muodikasta. Kiireellä voi selittää monia menemättömyyksiä tai tekemättömyyksiä – ei ehdi kun on niin kiire. Kiire on monien mielestä myös tehokkaan ja pystyvän ihmisen tunnusmerkki. Kiireestä tai kiireen tunteesta on tullut osa länsimaista elämäntapaa, se alkaa olla hyväksytty asiaintila, ja sen vaikutukset ulottuvat moniin elämämme asioihin, jopa tiedostamatta.

Jokainen ihminen on jossakin elämänsä vaiheessa tekemisissä surun kanssa. Joskus tuntuu, että toiset meistä tuntuvat joutuvan kokemaan surua lähes yli sietokyvyn rajan ja toistuvasti, jopa hyvin lyhyin väliajoin annosteltuna. Toisille taas surua tulee pienempinä annoksina. Elämme surunykyaikaisessa länsimaisessa yhteiskunnassa, ja ajatteluamme leimaa monesti huomaamattamme ajatus ”instant” lähes kaikissa asioissa, kaiken pitäisi hoitua nyt ja heti ja tehokkaasti, onhan meillä kiire. Tästä huolimatta läheisen menetyksestä tai muusta elämäntapahtumasta tai pidempiaikaisesta olosuhteesta johtuva suru ei hoidu nappia painamalla tai muulla ”instant”- konstilla. Toisinaan haemme apua lääkkeistä päästäksemme eroon surusta. Toisinaan terapeuttinen työskentely ja lääkkeellinen apu voivatkin olla mukana hyödyttämässä pitkäaikaisista (esimerkiksi surun aiheuttamista) masennuksena ilmenevistä pitkittyneistä ylikuormitustilanteista toipumista tai auttamassa äkillisen kriisin akuuttivaiheesta ylipääsemistä, mutta kuitenkin tärkein asia surussa eteenpäin pääsemisessä on aika. Ajan täytyy antaa kulua, vaikka olisi kuinka kiire.

Tässä Potilaan Lääkärilehden artikkelissa käsitellään surua ja sen olemusta.

Share Button

Vastaa